Kulturtur til Kemijärvi

Sist helg i juni dro en delegasjon fra Øst-Finnmark og Porsanger til Kemijärvi for å delta i kommunens årlige kulturuke. Det var Norsk-finsk forbund som hadde tatt initiativet til turen. Nærmere 30 deltakere kom fra Porsanger.

Bjørn Hildonen

Den norske delegasjonen ble hjertelig mottatt, og lørdag det en mottakelse i kommunens kulturhus. Her fikk deltakerne et innblikk i Kemijärvis historie, der utvandringen til den nordlige delen av Norge, ikke minst til Finnmark og Varangerområdet, ble vektlagt. Det var også satt av tid til et kulturelt innslag, der Leila Linnove blant annet hadde henter fram en «glemt» valsemelodi som i sin tid ble komponert av Oskar Dahl.
På ettermiddagen var et en guidet tur til et område nær russegrensen, der det under den grusomme vinterkrigen mellom Sovjet og Finland (30. november 1939 – 13. mars 1940) sto et avgjørende slag 20. desember 1939. Store styrker fra Sovjet var i ferd med å bryte gjennom en finsk forsvarslinje, men finnene gjorde et bakholdsangrep som hindrer framrykking, og dermed hindret styrkene at sovjet erobret en større del av finsk territorium. På det tidspunktet var allerede deler av den finske kommunen Salla erobret av Sovjet – og er fortsatt et russisk område.
Deltakerne fikk også tid til å besøke en markedsplass der gamle kjøretøy og landbruksredskaper sto i fokus.
Delegasjonen fra Norge, som telte nærmere 70 personer, overvar også en teaterforestillingen om kvelden, men da vel halvparten av deltakerne ikke behersket finsk, var det svært vanskelig å få med seg stykkets innhold, framført av amatører. For øvrig var det også et savn at storparten av innslaget på kulturhuset heller ikke ble tolket.
 
At deltakerne var innkvartert på hotell Pyhätunturi, vel 40 kilometer fra Kemijärvi, viste seg å bli svært tungvint da alle arrangementene fant sted i sentrum av Kemijärvi.

KULTUR: Leder for Norsk-finsk forbund, Nils Petter Pedersen, takket sanger og musikker Leila Linnove for hennes innslag.


Foto: Bjørn Hildonen

PORSANGER: Porsanger kom til Kemijärvi med en stor delegasjon.
Foto: Bjørn Hildonen

INTRESSANT: De fikk en interessant tur, Sverre Opdahl, Porsanger (t.v.), Ole Einar Olsen, Tana og Olavi Hoikka, Porsanger.


Foto Bjørn Hildonen

SAMLING: På kulturhuset var det samling for den norske delegasjonen, og her ble det orienter for kommunens historie.

Foto: Bjørn Hildonen

MARKED: På markedet ble det blant annet vist fra gamle landbruksmaskiner.

Foto: Bjørn Hildonen

BUNKER: Flere krigsbunkere er bevart og vedlikeholdt. Her besøkes en av bunkerne som historielaget i Kemijärvi har tatt vare på.

Foto: Bjørn Hildonen



Lauantai 28.6. Kulturdager i Kemijärvi Kulttuurikämpällä ”Suomalaisten muutto Norjaan”


Dr.phil. Pekka Iivari - foredrag i norsk oversettelse ved Tellervo Laine og orginalmanuset på finsk.


Ærede gjester fra Ruija og kjære deltakere i kultur- og sommerdagen!


La oss først se på geografien. Ruija (Finnmark på norsk) er et historisk landskap i Nord-Norge. I Tornedalen brukte man før i tiden si at Ruoja brenner i de lange vinternettene. Med det siktet man selvfølgelig til de himmelske lysene, bålene med de merkelige fargene. Det er dette Ruija har fått navnet sitt fra. Det gammelnorske Haalogaland betyr akkurat det samme.  Ruija bestod i en videre forstand, i tillegg til Finnmark fylke, også av en del av den østre delen av Troms fylke, inntil Malangen. Betydelige fjorder øst for Malangen er i rekkefølge Lyngen, Kvænangen, Altafjorden, Porsangerfjorden, Laksefjorden, Tanafjorden og Varangerfjorden. Kyststrekningen kalles også for Ruija-stranden.


Ruija har hatt kontakter med Finland i tusen år. Handelsrutene har gått mellom sør og nord, det har også forekommet språklig og kulturell utveksling. Bosetting av finskættet befolkning i Ruija skjedde på 1500–1600 tallet fremdeles tilfeldig. Innvandringen begynte for alvor på 1700-tallet, da befolkningstrykket fikk utløp langs Tornedalen gjennom Skibotn til Vest-Ruija. Dit kom det folk også fra Kaakamo, Muonio, Ylitornio, Kemi, Kittilä og Pajala, til og med fra Temmes, Oulu og Kärsämäki. Til Alta kom det folk også fra Rovaniemi. Den store hungersnøden på slutten av 1600-tallet og den store ufreden etter den, førte til utflytting. For eksempel flyktet sognepresten i Oulu, Johan Wegelius, under den store ufreden helt til Storslett. Noen prøvde for sin del å slippe unna loddtrekningen ved tvangsutskrivningen til militæret. 


Den egentlige arbeidsinnvandringen begynte i de første årene på 1800-tallet. Da reiste folk for eksempel til Tromsø-distriktet og til kobbergruven i Kåfjord i Alta.  Til Altas fruktbare og skogkledde trakter kom man langs Torne-, Muonio- og Palojoki-elvene og blandet seg der med nordmenn og samer. Finnene kom med jordbruket til Alta. Varangerdistriktet i Øst-Ruija var på den tiden fremdeles uten innvandrere. I de traktene bodde det bare samer og nordmenn frem til slutten av 1700-tallet.


I de harde uårene på 1800-tallet dro de aller største flokkene til Ruija fra Enare, Sodankylä og Kittilä. Det var også mange som kom fra Rovaniemi, Kuolajärvi, Kuusamo og Kemijärvi samt fra Kemi–Tornio-traktene. Til og med fra Tammerfors kom det noen personer.


Bud om det merkelige landet og enda merkeligere havet inspirerte til å dra avgårde mot nord.  Svært godt nytt ble det fortalt om Ruija-stranden. Der er det min santen penger å tjene, selv latsabben blir rik der. Ved Ishavet får folk sove i ukesvis, innimellom spise flesk, og i sjøen er det uendelig mye fisk. I Ruija får man alltid spise tykt rugbrød, så det er som å dra inn i en melbinge. Matti Onkalo fra Simo ble skjelt ut som løgnhals da han etter hjemkomsten fra Ruija fortalte at det ikke fantes åkrer der, ikke tørkehus, ikke engang skoger. Det fantes bare store treløse fjell og sjø, hvor det svømmer 16 favn lange fisker som andre fisker jager og sluker levende. Alt dette mente Simo-folket var storløgnertale.


 Norge tok med fornøyelse imot folkene som kom fra andre siden av fjellene. De befolket de grisgrendte, samiske ødemarkene. Embedsmennene i Ruija, slik som amtmann Sommerfelt i 1796, roste de nyankomne for å være sterke, utholdende, gløgge og lærenemme, arbeidsomme og fornøyde, gode til å rydde jord og dugelige som tømrere. De lærte seg til og med storfisket.


Først etter 1845 fikk man mer nøyaktige folketellingsdata, da man begynte å sortere folk etter etnisk bakgrunn, samene eller urfolket og innvandrerne i hver sine grupper. Da hadde kommunene i Troms rundt ettusen innvandrere, bare 3 % av totalbefolkningen, Hammerfest hadde 17 %, men Lyngen så mye som en femdel.


Finsk var dagligtalespråket hos kyst- og skogfolket, det måtte også nordmannen lære seg, spesielt hvis han eller hun havnet i ekteskap med en finne. Alt i alt var det anslagsvis 10 000 finner som krysset grensen i løpet av 1700–1800 tallene.


Jeg vil tro at publikumet i dette auditoriet er spesielt interessert i innvandringen fra Øst-Lappland og Kemijärvi. Man kom seg avgårde allerede ved Mattias-dagen (24.2.) slik at man nådde å bli med fisket, «å ro Ruija». For en voksen mann tok turen på ski et par uker, slik som for Hannes Kumpula, som gikk på ski fra Kusivaara til Norge vinteren 1920. Nisteskreppa hang på ryggen.


Man reiste også med reinskyss, og noen hadde med seg familien sin, også barna. Kjerringene, tjenestepikene og til og med ungene startet karrieren som egnere. Som bigeskjeft egnet hun lodde i torskekrokene i båten. Fiskerne hadde ikke tid til det selv. På det mest omfattende var innvandringen til Ruija i årene 1861–1870, da 96 Kemijärvi-folk dro nordover. I årene 1808–1875 flyttet det til Ruija alt i alt 168 personer født i Kemijärvi. Fra Ruija kunne man fortsette reisen helt til Amerika. Trondheim og Vadsø var viktige mellometapper. For eksempel i 1880 var det 43 personer som emigrerte fra Kemijärvi til Amerika, 12 av dem via Norge.


I Kemijärvi var man generelt villige til å dra hvor det skulle være. Statistikken over innvandringen til Amerika støtter godt under denne reisevilligheten. I 1887 var det tredje flest folk fra Kemijärvi som reiste til det nye kontinentet fra hele Oulu fylke. Lappland hørte jo den gangen til Oulu fylke. Et godt eksempel på reisevilligheten er Olli Ruopsa, som eide flere gårder i Kemijärvi. Han var i Ruija ni ganger og stakk innom Amerika tre ganger. Det fortelles at han en gang reiste fra Luusua-osen til ishavsfiske og dro i samme farten over til Amerika for tre år.


Forventningene om et bedre og tryggere liv sendte folk avgårde særlig under uårene. Krønikene forteller at det i årene 1695–1697 var mange mennesker i Kemijärvi som sultet ihjel. I årene 1811–1813 var det så strenge vintrer at 15 personer frøys i hjel i Kemijärvi. På 1820-tallet drepte rovdyr hundrevis av buskap, rein og hester. Uårene på 1860-tallet er beryktede. Man fikk ikke utkomme i hjemkommunen og måtte ty til fattighjelp.


Mange gjorde som Jaakko Jumisko fra ødemarken i Kemijärvi. Han løp plutselig hjem fra vedskogen, utrustet familien sin og begynte å vandre mot Ishavet. Mannen ble forbannet på flekken da han spiste nistet sitt og det kalde smøret skled ned mens det elendige halmbrødet satte seg fast i halsen.  Noen forsvant uten ett ord fra hjemmet sitt og bygda, så sporløst at heller ikke kona fant noe annet enn i bryggepannen i fjøset et par sko som mannen hadde lagt i bløt der om morgenen. Gubben kunne dukke opp etter ti år med tusen kroner i lomma. Samuli Paulaharju forteller at de fleste av Ruija-farerne var ubemidlete folk, gårdløse, folk som bodde under andres tak, som bodde i rønner, småbrukere, gjeldete jordeiere og sønner og døtre på små gårder. 


Hvilken rute fulgte de? Fiskeren fra Rovaniemi, Kemijärvi og Sodankylä vandret langs elva Luiro, gjennom Sompio, Lokka, Riesto og Mutenia til Törmänen ved Ivaloelva og derfra gjennom hele Enare til Tsuolisvuono og Näätämö eller langs Pasvikelva ned til Ishavet. Den som ikke ble boende der, kom tilbake til fots og med båt via gården Kersilö i Näätämö til Tsuolisvuono i Enaresjøen og med båt rodd av menn fra Kyrö (Ivalo) til Enare.  De forsøkte å nå hjem til høyonna. Reisen var ikke helt ufarlig. I mai 1864 flyktet 18 Kemijärvi-menn fra sult, en del av dem var også fra Tervola, Oulu og Raahe. I Sompio druknet tolv menn i en flomstor foss, blant dem Heikki Hultti og Julle Perälä fra Kemijärvi. Ifølge Paulaharju var dette den styggeste hendelsen på datidens ishavsturer, noe man fremdeles mintes om på 1920-tallet.


Også Ishavet var en farlig samarbeidspartner. Den lille, men hissige Olli Sipola fra Kemijärvi seilte med Nissi Maihannu, som antakelig ikke var fra Kemijärvi, med en tørrfisklast verdt tusen kroner, fra Kiberg til Vadsø. Underveis brøt det ut en så sterk storm at det drønnet i fjellene. Nissi begynte å bli redd og ba om at de skulle dra i land. Men hva gjorde den stabeisen fra Kemijärvi? Olli bet bare av med «vi skal til Vadsø nå». Olli satte Nissi til rors da han måtte øse båten. Og det gikk ikke bra med styringen, båten kantret og tørrfisklasten forsvant i sjøen i samme farten. Mennene lå på magen på båtripa med oljebuksa åpnet av stormens herjing. To bare rumper lyste der når båten slingret i sjøene. Nissi ropte på Gud og ba, Herre Gud, nå drukner jeg. Men Kemijärvi-gutten bantes desto høyere jo sårere Nissi klynket. Mennenes ulykksalige situasjon ble sett, og redningsmennene kom til unnsetning med fare for sitt eget liv. Da de var kommet i land løftet Olli buksene opp og fortsatte med bannskapen og hoppingen. Et fiskekadaver hang ennå fast i tauet. Olli kylte den i sjøen og bantes, ta din satan denne og, siden du har tatt alle de andre. Nissi Maihannu begynte å gå mot Vadsø. Han steg ikke mer i en båt. Fra Vadsø dro han til Finland og strake veien til Amerika.


Folk fra Kemijärvi ville for det meste til Varangerfjorden, til Jakobselv, Golnes, Skallelv og først og fremst til Vadsø. La oss for eksempel ta Aapo Ollila fra Alakylä i Kemijärvi og Hermanni Tallavaara fra Sodankylä, som bygde et felles hus på Golnes på 1870-tallet. Der drev mennene fiske med sine familier inntil de i fellesskap bygde et eget hus til Ollila. Det ble da det andre huset på Golnes. Litt etter det ankom Aapos bror Olli Ollila. Og siden ble det mer tilstrømming fra Kemijärvi. Før Aapo Ollila bosatte seg permanent, kom han mange ganger til Varanger på ski, første gangen allerede som 21-åring. Aapo holdt på til og med å drukne i sjøen. Senere kom også Matti Peltoniemi, Heikki Kostamo og Matti Heliste, supplert med menn fra Kuusamo og Rovaniemi.


I Skallelv finner man kjøpmann Juhan Aapraham Kumpula fra Ransukka i Leväranta i Kemijärvi. Denne kjente smørkjøreren kom blant de første på 1860-tallet til Skallelv. Han hadde besøkt Ruija mange ganger og fraktet smørlast med flere titalls rein om gangen. Så tok han med kjerringa og sine sju barn og ble boende permanent i Ruija. Det fortelles at gubben Ransukka var den første som vandret fra Finland til Ishavet via Näätämö, og åpnet på det viset den strakeste ruta til Ruija-stranden. En som sies også å ha hørt blant de velstående, var Matti Maaninka, som kom med en eller halvannen reinsledelast med smør. Også mange andre fra Kemijärvi kom som om de var storbønder fra store bygder, kledd i skinnklær innsmurt med tjære og tran, medbringende smør. Mange hadde sjøvotter og staselige støvler. Samuli Paulaharju er ivrig til å skryte av Kemijärvi-folkene, som han mener er gamle Ruija-farere og gode høkere eller handelsmenn, som brakte med seg det det var behov for i Ruija. På tilbaketuren hadde de, som for eksempel Juhan Petter Jumisko, med seg fisk og tran til Kemijärvi-markedet. Turene til Norge var ikke helt bortkastet for alle som dro. Man skaffet seg en flott grunnkapital for eksempel til anskaffelse og oppdyrking av gård eller til utvidelse av handelshus.


 I tillegg til alt dette var Kemijärvi-mennene høyt verdsatte båtbyggere: Matti Rautio, Hermanni Suopanki eller Lassi Pauna, som forresten hadde den andre badstuen i Skallelv. De to badstuene ble fyrt hver sin tur med kjerringris, rekved og til og med torv. Samtidig mintes man det gamle hjemlandets uforlignelige røykbadstuer av furu med den brennhete dampen. Badstuen var en oppfinnelse som kvenen kom med. I Skallelv hadde også Elias Rautio, Pekka Harju og Erkki Lehtola sine gårder. Familien Harju er fremdeles kjente båtbyggere.


Priita-Kaisa Ollila, opprinnelig fra Kemijärvi, dro til Näätämö sammen med Jaako Keihtä, som var kommet fra Sodankylä. Vi finner der også Matti Rautio med kona Anna-Kreeta Oinas samt Olli Oinas og Petteri Kostamo, alle sammen fra Kemijärvi. Heller ikke Bugøynes eller Vardø var ukjente steder for Kemijärvi-folk, men det er selvfølgelig Vadsø som var mest kjent. Den store innvandringen dit startet på 1850–60-tallene. I de største årene med finsk innvandring i Vadsø kom det 38 mennesker fra Kemijärvi. Til sammenligning var det for eksempel 43 som kom fra Sodankylä og 32 fra Kuolajärvi. I 1875 bodde det i Vadsø 1027 finlendere, noe som utgjør nesten 60 % av byens hele befolkning. Det fortelles at en mann som hette Kelloniemi var med i en tømrergjeng som bygde en stor del av Vadsø. Kemijärvi og folket der var gode handelspartnere. Vadsøværinger kjøpte hester og smør i Kemijärvi. En hingst, som den berømte kjøpmannen Lauritz Brodtkorb, «Prokkohvi», hadde kjøpt i Kemijärvi, fikk skryt for å være den beste hesten i Vadsø. Ennå på 1900-tallet har hester fra Kemijärvi vært svært berømte og av god kvalitet.


Det var nok ikke en Kemijärvi-mann som var den første brukeren av kasjotten. Den seieren gikk til Aapo Kilpelä fra Sodankylä. Etter det kalte folk kasjotten for Kilpelä. Det var jo på grunn av brennevin at man ble satt til tørk. I begynnelsen ble denne hjertestyrkeren solgt på fat. Tyskere og dansker kom med brennevin til tollkontoret. Der kunne man så kjøpe det i egen flaske for noen tiøringer. I Norge fartet en beryktet mann fra Ylikylä i Kemijärvi, Santeri Pessi, eller Aleksanteri Kunnari, en kløktig og oppfinnsom fyr. Han veddet ved kortbordet at han kunne gjøre en vannflaske om til brennevinsflaske. Han fylte sin klare flaske med vann, stakk den i lomma og tok med seg en maken tom flaske. Så gikk han til brennevinsutsalget hvor den tomme flaska ble fylt med brennevin. Santeri puttet flaska i lomma og spurte hva det kostet. Nå, han hadde ikke nok penger, så han returnerte flaska fra sin lomme med det samme. Men det var flaska med vann han returnerte.


Santeri var pengelens da han gikk om bord på et skip i Tromsø-traktene. Da tiden for betaling for skysset kom, dro han med store fakter ut lommeboka fra lomma slik at alle sammen sikkert så det. Lommeboka var tykk. Men så gikk det så gærent at han mistet taket på lommeboka, som falt i sjøen. Den var full av papir og også litt sand og sank som en stein ned i bølgene. Santeri jamret seg ynkelig over sitt uhell, men folket om bord samlet kollekt til ham av medfølelse. Han hadde forberedt seg godt på reisen.


I Nordøst-Lappland levde det fremdeles på 1960-tallet veteraner av ruijafiskere. De siste var antakelig Juho Pekka Ketola fra Tanhua i Savukoski og Kustaa Erland Mettiäinen fra Pelkosenniemi. Mettiäinen drev fiske i Vadsø-traktene allerede som 17-åring.


Ifølge studier språkforsker Lauri Kettunen utførte på 1930-tallet, hører finsken i Ruija til Nordbotten dialektgruppe. Det som er typisk for den er lyden h mellom eller foran vokalen, lampahat – lamphat – lamphaat. Eller at ts blir til tt, karitta, mettä, s blir til h, marrahkuu, ulohpäin, og så formene mie og sie (minä, sinä). Dialekten er delt i ytterligere tre undergrupper: Kemijoki, Torneelv og Jällivarre-dialekt i Sverige. Dialekten i Porsanger stammer fra Tornedalen, Vest-Ruija-dialekten fra Nord-Sverige og Vadsø-dialekten fra Kemijoki. Dialekten avslører lett den retningen bosetningen har kommet til de ulike områdene fra. Mange kommuner i Ruija er to- eller flerspråklige slik at man i trafikkskiltene ofte kan i tillegg til norsk se samisk og finsk.


Børselvingen forsikrer: «Vi er ikke samer, finsk er vårt morsmål, finsk snakker vi hver dag. Vi snakker ikke samisk, men forstår det nok, og norsk kan vi dårligere.» På slutten av setningen slenger de alltid en utstrukket høy tone, som et lite smykke. Høres ikke det kjent ut, dere fra Soppela, Ruopsala, Oinas?


Identiteten var klar alt tidlig. Ifølge Samuli Paulaharju kalte nordmenn samer for finner. Navnet kven er blitt brukt også i nedsettende mening, men enda verre var det å bli kalt for lantalainen, hämäläinen eller jääsköläinen. Hvis man ble kalt for finlender eller storfinlender, hørtes det bra ut.


Vi her i Finland bør vise takt når det gjelder hvem vi kaller for kven. Det er noe vi ikke riktig forstår her. Vi tror at alle med røtter i Finland er kvener. Slik er det ikke. Alle ønsker ikke å være kvener. Det er et spørsmål om en personlig identitet, som hver og en får velge selv.


Samarbeidet og kontaktene våre har århundrelange tradisjoner. Ruija er fremdeles mulighetenes land for oss i Lappland. I dag skjer flyttingen nordover tilfeldig, men samarbeid med Ruija innen reiselivsnæringen og forretningsvirksomheten eksisterer hele tiden, og i fremtiden forhåpentligvis i enda større grad.


Jeg håper at våre norske venner trives i Kemijärvi. En riktig god Kemijärvi-uke for alle sammen!


Arvoisat vieraat Ruijasta ja hyvät kulttuuri- ja kesäpäivän osallistujat!


Katsotaanpa ensin maantiedettä. Ruija (norjaksi Finnmark) on historiallinen maakunta Norjan Lapissa. Tornionlaaksossa sanottiin aikoinaan, että Ruoja palaa pitkinä talven öinä. Tällä tarkoitettiin tietenkin taivaan tulia, kumman värisiä nuotioita. Näistä on Ruija on nimensä saanut. Vanha muinaisnorjalainen Haalogaland tarkoittaa ihan samaa. Ruijaan kuuluu laajemmassa merkityksessä Finnmarkin läänin lisäksi myös osa Tromssan läänin itäosaa Malankivuonoon asti. Merkittäviä vuonoja Malangista itään on järjestyksessä Jyykeänvuono, Naavuono, Altavuono (Alattio), Porsangerinvuono (Porsankivuono), Laisvuono (Lemmivuono), Tenovuono ja Varanginvuono. Merenrantaa kutsutaan myös Ruijanrannaksi.


Ruijaan on ollut yhteyksiä Suomesta tuhannen vuoden ajan. Kauppareitit ovat kulkeneet etelän ja pohjoisen välillä, kielen ja kulttuurin vaihtoakin on tapahtunut. Suomalaisperäisen väestön asettuminen Ruijaan oli satunnaista vielä 1500 – 1600 luvuilla. Maahanmuutto alkoi todenteolla 1700 luvulla, jolloin väestöpaine Suomesta purkautui Tornionlaaksoa pitkin ja Yykeänperän kautta länsiruijaan. Sinne saapui väkeä myös Kaakamosta, Muoniosta, Ylitorniolta, Kemistä, Kittilästä ja Pajalasta. Jopa Temmeksestä, Oulusta ja Kärsämäeltä. Alattioon eli Altaan Rovaniemeltäkin. Suuri nälänhätä 1600 luvun lopulla ja sitä seurannut ison vihan aika toi väkeä. Esimerkiksi Oulun kirkkoherra Johan Wegelius pakeni isovihaa Lappiin Raisinvankkaan saakka. Jotkut puolestaan välttelivät arvannostoa eli asevelvollisuutta.


Varsinainen työsiirtolaisuus alkoi 1800 luvun alkuvuosina. Silloin lähdettiin esimerkiksi Tromssan alueelle ja Alattioon Kaavuonon kuparikaivokselle. Viljavaan ja metsäiseen Alattioon mentiin Tornion, Muonion- ja Palojokia pitkin norjalaisten ja saamelaisten sekaan. Alattioon suomalaiset toivat maanviljelyn. Varangin alue Itä-Ruijassa oli vielä tuohon aikaan muuttajista tyhjä. Sillä suunnalla asui ainoastaan lappalaisia ja norjalaisia 1700-l lopulle saakka.


1800-luvun nöyrinä katovuosina suurimmat joukot lähtivät Ruijaan Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä. Paljon lähti kansaa myös Rovaniemeltä, Kuolajärveltä, Kuusamosta ja Kemijärveltä sekä Tornion ja Kemin tienoilta. Tampereeltakin tuli jokunen henkilö.


Viestit merkillisestä maasta ja vielä merkillisemmästä merestä kehottivat lähtemään liikkeelle kohti pohjoista. Ruijan rannoilta kuului erinomaisen hyvää. Siellä vasta rahaa saa, laiskakin tulee rikkaaksi. Jäämerellä ihmiset saavat monta viikkoa nukkua, väliin taas syödä läskiä, ja meressä on kalaa vaikka kuinka paljon. Ruijassa saa aina paksua ruislimppua, niin että sinne kelpaa mennä kuin jauholaariin. Simolaista Onkalon Matti ruvettiin haukkumaan Onkalon isoksi valehtelijaksi kun hän muisteli Ruijasta palattuaan, ettei siellä ole peltoja, ei riihiä, ei metsiäkään. Suuria puuttomia vuoria vain ja meressä uiskentelee 16 syltä pitkiä kaloja joita toiset kalat ajavat takaa ja syövät elävältä. Tämä kaikki oli simolaisista oikein emävalehtelijan puhetta.


Hyvillä mielin Norja otti vastaan tunturien takaa tulijat. He kansoittivat harvaan asuttua lappalaisten kiveliötä. Ruijan virkaherrat kuten maaherra Sommerfelt 1796, kiittelivät tulokkaita voimakkaiksi, kestäviksi, älykkäiksi ja nopeaoppisiksi. Ahkeria ja tyytyväisiä, hyviä muokkaamaan maata ja kirvesmiehinä kelvollisia. Oppivat suurkalanpyynninkin.


Väestönlaskentatiedot tarkentuivat vasta vuoden 1845 jälkeen kun alettiin erottamaan etninen tausta, saamelaiset eli alkuperäisväestö ja tulokkaat, omiksi ryhmikseen. Tuolloin Tromssan läänin kunnissa oli tulokkaita yhteensä noin tuhat, mutta vain 3 % kokonaisväestöstä, Hammerfestissä 17 %, Yykeässä kuitenkin jopa viidennes.


Suomenkieli oli rantakansan ja metsäväen jokapäiväisenä puheena, sitä norjalainenkin joutui oppimaan. varsinkin jos joutui avioon suomalaisen kanssa. Kaikkiaan Norjan rajan ylitti arviolta 10 000 suomalaista 1700 – 1800 lukujen kuluessa.


Uskonpa, että tämän auditorion yleisöä kiinnostaa erityisesti Itä-Lapin ja Kemijärven muuttoliike Ruijaan. Kevättalvella jo Matinpäivän aikaan lähdettiin, että ehdittiin fiskuuseen eli Ruijaa soutamaan. Hiihtämällä matka kesti aikamiehiltä pari viikkoa niin kuin Kumpulan Hannekseltakin, joka hiihteli Kusivaarasta Norjaan talvella 1920. Eväsreppu keikkui selässä.


Ajettiin poroillakin ja muutamat menivät perheineen, lapsetkin matkassa. Akat, piiat ja lapsetkin aloittivat uransa syöttäpiikana. Sivutoimenaan hän syötti veneessä turskakoukkuun lotaa. Kalamiehet eivät itse ehtineet. Suurimmillaan muuttoliike Ruijaan oli vuosina 1861 – 1870. jolloin 96 kemijärveläistä lähti pohjoiseen. Kaiken kaikkiaan vuosina 1808 – 1875 Ruijaan muutti 168 Kemijärvellä syntynyttä henkilöä. Ruijasta saatettiin jatkaa Amerikkaan saakka. Trondheim ja Vesisaari olivat tärkeitä välietappeja. Esimerkiksi vuonna 1880 muutti Kemijärveltä Amerikkaan 43 henkilöä, joista 12 Norjan kautta.


Kemijärveltä oltiin yleensäkin herkkiä lähtemään vaikka minne. Amerikkaan lähdön tilastot tukevat hyvin tätä lähtövalmiutta. Vuonna 1887 Kemijärveltä lähti uudelle mantereelle kolmanneksi eniten väkeä koko Oulun läänin mittakaavassakin. Lappihan oli tuolloin Oulun lääniä. Lähtöherkkyydestä on mainio esimerkki Olli Ruopsa, joka Kemijärvellä omisti useita taloja. Hän kävi Ruijassa yhdeksän kertaa ja poikkesi kolme kertaa Amerikassa. Kerrotaan, että hän eräänkin kerran lähti Luusuan niskasta kalamatkalleen ja painui saman tien Amerikkaan kolmeksi vuodeksi.


Odotukset paremmasta ja turvatummasta elämästä laittoivat väkeä liikkeelle varsinkin katovuosien aikaan. Kronikat kertovat, että vuosina 1695 – 1697 Kemijärvellä kuoli nälkään useita ihmisiä. Vuodet 1811 – 1813 olivat niin ankarat, että Kemijärvellä paleltui 15 henkilöä, 1820-luvulla petoeläimet tuhosivat sadoittain karjaa, poroja ja hevosia. 1860-luvun katovuodet ovat sinänsä kuuluisat. Toimeentuloa ei kotikunnasta saatu ja vaivaisapuun jouduttiin turvautumaan.


Moni teki niin kuin Kemijärven sydänmaiden mies Jaako Jumisko, joka halkometsästä juoksi kesken kaiken kotiansa, sonnusti joukkonsa ja lähti jutaamaan Jäämerta kohti. Mies sydämistyi sillä paikalla, kun metsässä evästä syödessään vain kylmä voi luisti alas, mutta kurja olkileipä tarttui kurkkuun. Joku häipyi sanaa sanomatta kotoa ja koko kyliltä niin tarkoin, että emäntäkään löytänyt muuta kuin navetan muurinpadasta kengät, joita isäntä oli aamulla lähtenyt liottamaan. Ukko saattoi palata kymmenen vuoden kuluttua tuhannen kruunua mukanaan. Samuli Paulaharju kertoo, että vähävaraista väkeä Ruijan kävijät enimmäkseen olivat, tilatonta ja toisten katon alla asuvia, mökin miehiä, pikku talollisia, velkaantuneita maanomistajia ja pienten talojen tyttäriä ja poikia.


Mitä reittiä mentiin? Rovaniemen, Kemijärven ja Sodankylän kalamies kulki Luirojoen vartta, Sompion halki, Lokan, Rieston ja Mutenian kautta Törmäseen Ivalojoelle ja sieltä koko Inarin halki Tsuolisvuonoon ja Näätämöön tai Paatsjokea alas Jäämerelle. Jos ei sinne jääty, niin syksyllä palattiin jalkapatikassa ja veneellä. Näätämön Kersilön talon kautta Inarinjärven Tsuolisvuonoon ja Kyrön miesten soutamana Inarin. Heinäntekoon koetettiin kotiin ehtiä. Matka ei ollut aivan vaaraton. Kemijärveltä lähti toukokuussa 1864 kahdeksantoista miestä nälkää pakoon, osa miehistä oli myös Tervolasta, Oulusta ja Raahesta. Sompiossa kevättulvainen koski hukutti kaksitoista miestä, joukossa Hultin Heikki ja Perälän Julle Kemijärveltä. Paulaharjun mukaan tämä oli senaikaisten Jäämeren retkien kamalin tapaus, joka muistettiin vielä 1920-luvullakin.


Jäämerikin oli vaarallinen yhteistyökumppani. Pieni mutta pahansisuinen Olli Sipola Kemijärveltä lähti Maihannun Nissin, joka ei liene kemijärveläinen, kanssa tuhannen kruunun arvoisen kapakalalastin kanssa Kiiperistä Vesisaareen. Matkalla nousi niin kova myrsky, että tunturit jymisivät. Nissi rupesi pelkäämään ja pyysi, että mentäisiin maihin. Mutta mitä teki itsepäinen kemijärveläinen. Olli vain tokaisi, että ”nyt mennähän Vesisaarehen”. Olli pani Nissin ohjaamaan kun piti lipota vettä veneestä. Eikä se ohjaaminen sujunut, meni vene kumoon ja kapakalalasti mereen saman tien. Miehet makasivat vatsallaan veneen reunalla peltihousut myrskyn rieputuksessa auenneet. Kaksi paljasta takamusta vilkku kun vene keikahteli aallokossa. Nissi huusi jumalaa ja rukoili. Herra jumala minä nyt hukun. Mutta Kemijärven poika päästeli ärräpäitä sitä kovemmin mitä surkeammin Nissi ruikutti. Miesten onneton tila oli nähty ja pelastajat tulivat hengen uhalla avuksi. Maalle päästyään Sipolan Olli nosti housunsa jalkaan ja jatkoi noitumistaan ja hyppimistään. Yksi kalanraato oli vielä touvissa kiinni. Olli heitti sen mereen ja kirvasi, että vie saatana tuokin kun olet muutkin vienyt. Maihannun Nissi lähti kävelemän Vesisaareen. Ei noussut enää veneeseen. Sieltä lähti Suomeen ja oikopäätä Amerikkaan.   


Kemijärveläiset pyrkivät enimmäkseen Varangin rannolle, Annijoelle, Kullaselvaan, Kallijokelle ja ennen kaikkea Vesisaareen. Otetaanpa vaikka kemijärveläinen Aapo Ollila Alakylästä ja Sodankylän mies Hermanni Tallavaara jotka rakensivat Kullaselvaan yhteisen talon 1870-luvulla. Siinä miehet perheineen kalastelivat kunnes yksissä tuumin rakensivat Ollilalle oman talon. Se oli sitten Kullaselvan toinen talo. Vähän sen jälkeen tuli Aapon velipoika Olli Ollila. Sittemmin paikkakunnalle oli lisää tunkua Kemijärveltä. Ennen pysyvää jääntiään Aapo Ollila kävi monet kerrat hiihtämässä Varangilla, ensimmäisen kerran jo 21 vuotiaana. Aapo meinasi hukkuakin Jäämereen. Saapui sinne jäljestä päin myös Peltoniemen Matti, Kostamon Heikki, Helisteen Matti. Täydennettynä Kuusamon ja Rovaniemen miehillä.


Kallijoelta, vähän edellisestä Vesisaareen päin, löydetään kauppias Juhan Aapraham Kumpula Kemijärven Levärannan Ransukasta. Tämä tunnettu voin ajaja saapui 1860-luvulla ensimmäisten joukossa Kallijoelle.  Hän oli moninkertainen Ruijan kävijä ajaen kymmenin porokuormin kerrallaan voita Ruijaan. Otti sitten mukaansa eukkonsa ja seitsemän lastaan jääden pysyvästi Ruijaan. Ransukka -äijän sanotaan ensimmäisenä kulkeneen Suomesta Jäämerelle Näätämön kautta ja näin avanneen suorimman kulkureitin Ruijan rannoille. Varakkaaseen väkeen kerrottiin kuuluvan myös Maaningan Matti, joka toi mukanaan voita porokuorman, puolitoista. Monet muutkin Kemijärveläiset tulivat kuin ainakin ison kylän miehet ja hyvät isännät tervalla ja traanilla voidelluissa nahkavaatteissa voita mukanaan. Usealla merivanttuut ja komeat saapaskengät. Samuli Paulaharju äityy aivan kehumaan kemijärveläisiä, jotka hänen mielestään olivat vanhoja Ruijankävijöitä ja hyviä höökäreitä eli handelsmanneja eli kauppiaita, jotka toivat sitä mitä Ruijassa tarvittiin. Tullessaan takaisin, kuten esimerkiksi Juhan Petteri Jumisko, toivat kalaa, kalanmaksaöljyä eli traania Kemijärven markkinoille myytäväksi.


Norjan reissut eivät kaikilta menneet aivan hukkaan kaikilta kävijöiltä. Matkoilta saatiin oivallinen pesämuna esimerkiksi maatilojen hankintaan ja perustamiseen tai kauppahuoneiden laajentamiseen. 


Kaiken lisäksi kemijärveläiset olivat arvostettuja venemestareita: Raution Matti, Suopangin Hermanni tai Paunan Lassi, jolla oli muuten Kallijoen toinen sauna. Vuorotellen näitä kahta saunaa lämmitettiin, vaivaisenvarvuilla, löytöpuilla ja turpeellakin. Samalla muisteltiin vanhan kotimaan verrattomia honkasia nokisaunoja tulikuumine löylyineen. Sauna oli kveenien tuoma keksintö. Kallijoella pitivät taloa myös Elias Rautio, Pekka Harju ja Erkki Lehtola. Harjut ovat tunnettuja veneentekijöitä edelleen.


Kemijärveläislähtöinen Priita-Kaisa Ollila meni Sodankylästä saapuneen Jaako Keihtän kanssa Näätämöön. Löytyy sieltä Raution Mattikin Anna-Kreeta Oinaan kumppanina sekä Olli Oinas ja Kostamon Petteri, Kemijärveltä kaikki. Pykeija tai Vuoreijakaan eivät olleet outoja paikkoja kemijärveläisille, mutta Vesisaari se on tietenkin kuuluisin. Sinne alkoi suuri vaellus 1850 – 60 luvuilla. Vesisaaren suurimpina suomalaisvuosina tuli kaupunkiin 38 kemijärveläistä Vertailun vuoksi esimerkiksi Sodankylästä saapui 43 ja Kuolajärveltä 32 muuttajaa. Vuonna 1875 asui Vesisaaressa 1027 suomalaista, joka oli melkein 60 % kaupungin koko väestöstä. Kelloniemi –nimisen miehen kerrotaan olleen mukana sellaisessa kirveskourien porukassa, joka rakensi suuren osan Vesisaaresta. Kemijärvi ja kemijärveläiset olivat hyviä kauppakumppaneita. Vesisaareen ostettiin Kemijärveltä hevosia, voita Kuuluisan kauppiaan Lauritz Brodtkorbin eli Prokkohvin hankkima ori Kemijärveltä kehuttiin Vesisaaren parhaaksi hevoseksi. Kemijärveläiset hevoset ovat olleet vielä 1900-luvulla hyvin kuuluisia ja hyvän laatuisia.


Ei ollut kemijärveläinen kuitenkaan uusimman putkan ensimmäinen käyttäjä. Se voitto meni sodankyläläiselle Aapo Kilpelälle. Sen jälkeen Vesisaaren putkaa kutsuttiinkin Kilpeläksi. Viinan takiahan jäähylle jouduttiin. Tätä ilolientä myytiin aluksi tynnyreissä. Saksalaiset ja tanskalaiset toivat viinaa tullikamariin. Niistä sitten sai omaan pulloon muutamalla kymmenäyrisellä. Norjassa kulki tunnettu kemijärveläinen Pessin Santeri eli Aleksanteri Kunnari, viisas ja nokkela mies. Ylikylästä kotoisin. Löi korttipöydässä vetoa, että muuttaa vesipullon viinapulloksi. Täytti kirkkaan pullonsa vedellä, laittoi pullon taskuun ja otti samanlaisen tyhjän pullon mukaan. Meni sitten viinakauppaan. Sieltä ammennettiin tynnyristä viina tyhjään pulloon. Santeri laittoi pullon taskuun ja kysyy, että mitä maksaa. No rahaa ei ollut riittävästi, joten palautti saman tien pullon taskustaan. Mutta palauttikin sen pullon jossa oli vettä.


Santeri nousi rahattomana laivaan Tromssan seudulla. Kun tuli kyytimaksun perimisen aikana niin Santeri otti taskustaan suurieleisesti lompakon niin että kaikki varmasti näkivät. Pullea oli lompsa. Sattui kuitenkin niin ikävästi, että lompsa lipesi kädestä laidan yli mereen. Täynnä pelkkää paperia ja vähän hiekkaakin. Raskaasti upposi aaltoihin. Santeri voivotteli surkeasti vahinkoaan, mutta laivaväki keräsi säälistä kolehdin. Hyvin oli matkaan varautunut.


Koillis-Lapissa eli viimeisiä vanhan kansan fiskuumiehiä vielä 1960-luvulla. Viimeisiä lienevät olleet Juho Pekka Ketola Savukosken Tanhuassa ja Kustaa Erland Mettiäinen Pelkosenniemellä.  Mettäinen oli Vesisaaren suunnalla kalastamassa jo 17-vuotiaana. 


Lauri Kettusen 1930 luvulla tehdyn tutkimusten mukaan alueella käytetty suomenkieli kuuluu Peräpohjan murreryhmään. Siinähän tyypillisenä piirteenä on h-äänteen sijainti vokaalin vieressä tai jäljessä, lampahat – lamphat – lamphaat. Tai ts muuttuu tt:ksi; karitta, mettä, s muuttuu hooksi; marrahkuu, ulohpäin, tai sitten mie, sie. Kieli jakaantuu vielä kolmeen alaryhmäänkin: Kemijoen, Torniojoen ja Ruotsin Jällivaaran ryhmiin. Porsankin murre on tullut Tornionlaaksosta, länsiruijan murre Pohjois-Ruotsista ja Vesisaaren murre Kemijoelta. Murteet paljastavat hyvin sen suunnan josta asutus on tullut kyseisille alueille. Useat Ruijaan kuuluvat kunnat ovat kaksi- tai monikielisiä ja niinpä liikennemerkeissäkin näkee norjan lisäksi usein myös saamea ja suomea. 


”Emmä met ole lappalaiset, pyssyjokelainen vakuuttaa, suomi on meijän äitinkieli, suomea puhumma joka päivä. Emmä met lappia puhu, ymmärrämmä kyllä ja ruija menee huonommasti” Lauseen loppuun kiepsahtaa aina kuin pikku koruksi, venähtänyt nousu. Eikös kuulostakkin tutulta, soppelalaiset, ruopsalaiset, oinaslaiset?


Identiteetti oli selvä jo varhain. Samuli Paulaharjun mukaan saamelaisia norjalaiset sanoivat finneiksi. Kveeni nimitystä on käytetty halventavassa mielessäkin, mutta vielä pahempia oli lantalainen, hämäläinen tai jääsköläinen. Jos sanottiin finländare tai storfinländare, se kuulosti hyvältä.


Meidän pitää täällä Suomessa olla hienotunteisia siitä, ketä me nimitämme kveeniksi. Sitä me emme oikein täällä ymmärrä. Luulemme, että kaikki ovat kveenejä, joilla on juuret Suomessa. Näin ei asia ole. Kaikki eivät halua olla kveenejä. Kyse on henkilökohtaisesta identiteetistä, jonka jokainen saa itse valita.


Yhteistyöllä ja kontakteillamme on vuosisataiset perinteet. Ruija on edelleen mahdollisuuksien maa meille lappilaisille. Nykyisin muuttaminen pohjoiseen on satunnaista, mutta matkailun yhteistyötä ja liiketoimintaa on koko ajan ja tulevaisuudessa toivottavasti vielä enemmän Ruijan kanssa.


Toivon, että norjalaiset ystävämme viihtyvät Kemijärvellä. Hyvää Kemijärvi –viikkoa kaikille!




 Del denne siden på Facebook:

 Send meg artikler pr epost:

Registrer epostadresse