PÅ DENNE SIDEN AV DET ÅPNE HAVET

Bilde

Boka Jäämeren suomalaiset, Kirja Ruijasta (Norsk tittel: «Den finske arven»).
Redaktør: Thor Robertsen. Utgiver: Norsk-finsk forbund. Oversatt til finsk av Tellervo Laine. Kajaani 2010.

I flere hundre år har finnene vandret til Ishavskysten. Helt fra begynnelsen av 1500-tallet har de bosatt seg her. Senere på 1700-tallet flyktet de hit under store og lille ufreden (av samme grunn som til Fjernkarelen), i større mengder fra begynnelsen av 1800-tallet. Alt i alt er det antatt at det kom cirka 10.000 finner til Nord-Norge. Fremdeles lever det etterkommere av disse som aktivt holder fast på sitt språk og sin kultur. Denne boka er en artikkelsamling skapt av etterkommerne. I Norge kom den ut i 2009. På mange måter belyser den slektenes og bygdenes historie og rike folketradisjon.
18 skribenter er med, de fleste er norskfinner, somme i sjette generasjon. Her er både finske og norske sakkyndige. Av historiske tekster kan nevnes en artikkel av presten og språkforskeren Johan Beronka fra Vadsø. Hans håndskrevne artikkel forteller om norskfinner, eller «lantalaiset», som de kalte seg selv. Den ble ved en tilfeldighet funnet for to år siden. Mange av innvandrerne kom fra svensk side i Tornedalen. Ifølge Beronka var Kemi- og Tornedalsdialekten grunnlaget for norskfinnenes språk. Det var en observasjon han gjorde på 1930-tallet. Innvandringen økte fra begynnelsen av 1850-tallet og i årene 1867-68, og da søkte mange til det fiskerike hav på grunn av nødsårene. Tidligere hadde finnene vært her på torskefiske i sesongene, men nå begynte de å bosette seg fast.

Boka består av tre deler: hvor kom finnene fra, hvor slo de seg ned og hvordan klarte de seg. I den andre delen behandles deres forhold til norsk språk og kultur, i den siste norskfinnenes identitet og fremtid. Det har også kommet innvandrere senere, helt fram til 1960-tallet. De arbeider i fiskeindustrien, og mange har giftet seg her og blitt bofaste. I 1996 anerkjente Norge kvenenes eller finnenes språk som offisielt minoritetsspråk. I skolene i Ruija gis det også undervisning i finsk. Gjennom årene på Ishavets kyst og Kola har mange folkeslag levd, samer nordmenn, finner og russere, noen som fiskere og noen har drevet handel. Finsk var det språket som disse menneskene brukte i samkvem med hverandre. Enkelte gamle ruijafinner lærte aldri norsk, og derfor måtte stedets handelsmenn lære seg finsk.

Finske innvandrere kom fra skogrike innland, og nå var de nødt til å tilpasse seg under andre forhold på kysten ved et verdenshav uten skog. Siden hovedyrket var fiske, måtte de vende seg til å arbeide i små farkoster på et uberegnelig hav. De tilpasset seg i nye forhold, og det var få som reiste tilbake til hjemlandet. Finnene bodde i naboskap med hverandre i egne bygder som Bugøynes og Skallelv og i egne kvartaler i Vadsø. I boka møter vi mange gamle mennesker som minnes godt og har mye å fortelle. Læstadiansk kristentro, som finnene hadde med seg til Ruija, kommer ofte til uttrykk i deres beretning, og som i betydelig grad har medvirket til finskens bevaring som et «hellig» språk. Troen kan også forklare de store barnefamilier. Særskilt finsk er sauna eller badstua, som redaktør Thor Robertsen behandler fyldig og fortjenestefylt i sin artikkel. Den første badstua i Ruija ble bygd på 1840-tallet, egentlig for russere riktignok. Sammen med finnene begynte det å komme offentlige badstuer der man måtte betale. Det var naturlig at dette ble meget populært i dette samfunnet av torskefiskere og trankokere, der et sammensurium av ulike språk og dialekter fylte rommet. En kjent «saunaentusiast» var eier av «verdens nordøstligste kiosk».

Finnene brakte også med seg til Norge sin egen musikktradisjon. Skoleråd Matti Yli-Tepsa begynte på midten av 1970-tallet å samle inn finsk folkemusikk og hadde til slutt 650 opptak. Storparten av dette er folkesanger, men også spillemannslåter i noen grad. Med denne musikkskatt som grunnlag, har Yli-Tepsa gitt ut sangboka, Maastamuuttajien laulu - (Emigrantenes sang).
I 1977 ble innvandrermonumentet av billedhogger Ensio Seppänen avduket i Vadsø, og tilstede var kongene av Norge og Sverige og president Urho Kekkonen. Mange tusen mennesker var med, og monumentets symbolverdi er stor for innvandrernes etterkommere. Det var likevel ikke alle som bosatte seg ved kysten, men slo seg ned i elvedalene der naturen minnet om hjemlandet. Der levde de av jordbruk, husdyrhold og skogsarbeid.
Om den ruijafinske befolkning er det i årenes løp skrevet mange bøker siden Samuli Paulaharju, men denne boka er skrevet av folket selv. Den finske arven er ikke sett med fremmede øyne. Derfor er det en meget givende innføring i det finske som lever utenfor Finland - som man for øvrig ikke snakker så meget om. I tillegg til det forgangne, ser forfatterne tillitsfullt på framtida. Det ruijafinske har det bra og vil bestå. Den kolafinske forfatteren Sven Lokka sier: «Skyter du på historien med pistol, svarer historien med kanon.»

Kai Kyösti Kaukovalta

 

AAVAN MEREN TÄLLÄ PUOLEN

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta. Toim. Thor Robertsen. Norsk-finsk forbund/Norjalais-suomalainen liitto. Suom. Tellervo Laine. 264 s. Kajaani 2010.

Suomalaisia on liikkunut Jäämeren rannoilla satojen vuosien ajan. 1500-luvulta alkaen heitä on asettunut niille seuduille, myöhemmin 1700-luvulla isoa ja pikku vihaa pakoon (samasta syystä Suomesta muutettiin Vienan Karjalaan) ja suuremmassa määrin 1800-luvun alkupuolelta saakka. Kaikkiaan arvellaan suomalaisia muuttaneen Pohjois-Norjaan noin 10 000. Edelleen siellä elää heidän jälkeläisiään, jotka aktiivisesti pitävät yllä omaa kieltään ja kulttuuriaan. Tämä kirja on heidän tekemänsä artikkelikokoelma. Se ilmestyi norjaksi 2008 ja valottaa monipuolisesti heidän sukujensa ja kyliensä historiaa ja rikasta kansanperinnettä.
Kirjoittajia on mukana 18, useimmat heistä ruijansuomalaisia jopa kuudennessa polvessa, sekä suomalaisia ja norjalaisia asiantuntijoita. Historiallisista teksteistä on mukana vesisaarelaisen papin ja kieltentutkijan Johan Beronkan pari vuotta sitten sattumalta löytynyt käsikirjoitus Norjan suomalaisista, "lantalaisista", kuten he itseään nimittivät. Monet siirtolaisista olivat tulleet Ruotsin puoleisesta Tornionjokilaaksosta. Beronkan mukaan 1930-luvulla Ruijan suomalaisten kieli perustui enimmäkseen Kemin ja Tornion murteisiin. Muutto vilkastui 1850-luvulta alkaen ja vuosien 1867-68 suuret nälkävaellukset toivat paljon väkeä lisää kalaisan meren ääreen. Aikaisemminkin suomalaiset olivat käyneet siellä kausiluontoisesti turskanpyynnissä, "fiskuussa", mutta nyt he alkoivat asettua seudulle pysyvästi.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: mistä nämä suomalaiset tulivat, minne he jäivät ja miten he tulivat toimeen. Toisessa osassa käsitellään heidän vaikutustaan Norjan kieleen ja kulttuuriin ja loppujaksossa käsitellään ruijansuomalaisten identiteettiä ja tulevaisuutta. Alueelle on muuttanut myöhemminkin, 1960- luvulta saakka, suomalaisia kalatehtaiden työntekijöiksi ja monet ovat avioituneet ja jääneet sinne. Vuonna 1996 Norjan valtio tunnusti kveenin eli ruijansuomen virallisesti vähemmistökieleksi. Ruijan kouluissa myös opetetaan suomen kieltä. Vuosisatojen mittaan Jäämeren rannoilla, myös Kuolassa, liikkui monia kansallisuuksia, saamelaisia, norjalaisia, venäläisiä ja suomalaisia, ketkä kalastamassa, ketkä kaupanteossa. Suomi oli näiden ihmisten yhteydenpitokieli. Jotkut vanhat ruijansuomalaiset eivät koskaan oppineet norjaa ja paikallisen kauppiaankin oli opeteltava suomenkieli.

Suomalaiset siirtolaiset tulivat metsäisestä sisämaasta ja heidän oli sopeuduttava kokonaan toisenlaisiin oloihin, puuttomaan valtameren rannnikkoon. Koska pääammattina oli kalastus, oli heidän totuteltava työskentelemään pienissä veneissä arvaamattomien tyrskyjen armoilla. Hyvin he asettuivat uusiin oloihin ja harvat kaipasivat takaisin synnyinseudulleen. Suomalaiset asuivat toistensa naapureina omissa kylissään kuten Pykeijassa ja Kallijoella ja omissa kortteleissaan Vesisaaressa. Kirja esittelee haastatteluin ja elämäkerroin monien vanhojen sukujen edustajia ja heidän muistitietoaan. Kertomuksissa painottuu usein lestadiolainen usko, jonka suomalaiset toivat mukanaan Ruijaan ja mikä merkittävästi piti suomen taitoa yllä "pyhänä" kielenä. Uskonto selittää myös perheiden suuret lapsiluvut. Erityisen suomalainen piirre on sauna, jota teoksen toimittaja Thor Robertsen käsittelee laajassa ja ansiokkaassa artikkelissaan. Ensimmäiset saunat rakennettiin Ruijassa 1840-luvulla, tosin venäläisiä varten. Suomalaisten mukana alkoi kaupunkeihin ilmaantua yleisiä, maksullisia saunoja. Luonnollisesti näissä turskanpyytäjien ja traaninkeittäjien yhdyskunnissa saunoista tuli hyvin suosittuja, ja niissä vallitsi kielten ja murteiden sekamelska. Eräs tunnettu saunavättelijä oli "maailman koillisimman kioskin" omistaja.
Suomalaiset toivat Ruijaan mukanaan myös oman kansanmusiikkiperinteensä. Opetusneuvos Matti Yli-Tepsa aloitti 1970-luvun puolessavälissä ruijansuomalaisen kansanmusiikin keruun, jatkoi sitä vuosia ja sai kokoon 650 äänitystä. Suurin osa on kansanlauluja, mutta myös pelimannimusiikia on tallennettu. Keräämästään aineistosta Yli-Tepsa on koonnut kirjan Maastamuuttajien laulu.
Vuonna 1977 Vesisaaressa paljastettiin kuvanveistäjä Ensio Seppäsen valmistama siirtolaismuistomerkki, ja tilaisuudessa olivat läsnä Norjan ja Ruotsin kuninkaat sekä presidentti Urho Kekkonen. Yleisöä oli paikalla useita tuhansia, ja patsaan symboliarvo siirtolaisten jälkeläisille on suuri. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan asetttuneet aivan rannikolle, vaan jäivät jokilaaksoihin, joiden luonto muistutti kotimaata. Siellä he elättivät itsensä maanviljelyllä, karjanpidolla ja metsätöillä.

RUIJAN SUOMALAISPERÄISESTÄ VÄESTÖSTÄ ON KIRJOITETTU VUOSIKYMMENTEN VARRELLA MONIA KIRJOJA SAMULI PAULAHARJUSTA LÄHTIEN, MUTTA NYT KÄSILLÄ OLEVA TEOS ON NÄIDEN IHMISTEN ITSENSÄ KIRJOITTAMA OMASTA KULTTUURIPERINNÖSTÄÄN ILMAN TIRKISTELYTURISMIN NÄKÖKULMAA JA SIKSI
HYVIN ANTOISA JOHDATUS SELLAISEEN ULKOSUOMALAISUUTEEN, JOSTA EI YLEENSÄ PALJOA PUHUTA. MENNEISYYDEN LISÄKSI KIRJOITTAJAT KATSOVAT LUOTTAVAISINA TULEVAISUUTEEN, RUIJANSUOMALAISUUS VOI HYVIN JA SÄILYY. KUOLANSUOMALAINEN KIRJAILIJA SVEN LOKKA SANOI: HJOS AMMUT HISTORIAA PISTOOLILLA, HISTORIA VASTAA TYKILLÄ.H

Kai Kyösti Kaukovalta

 

 


 Del denne siden på Facebook:

 Send meg artikler pr epost:

Registrer epostadresse