Jäämeren suomalaiset - Kirja Ruijasta.

Bilde
Heikki Tuomi-Nikula Foto: Morten Thuv

Heikki Tuomi-Nikula
• redaktør i Lapin Kansa fra 1984 til 2008
• norsk honorær konsul fra 2000 til 2010


Anmeldelse av boka, Jäämeren suomalaiset - Kirja Ruijasta eller Ishavets finlendere - Bok fra Finnmark på norsk.


Jäämeren suomalaiset - Kirja Ruijasta.

Denne boka er viktig på mange måter. Det som gjør den spesiell, bortsett fra den levende kontakten med fortiden, er også det som skjer i Nord-Norge i dag. Vi har en forestilling om norskfinner, som nordmenn kaller for kvener. Jeg kommer tilbake til dette senere.

Denne forestillingen er først og fremst skapt av eneren blant folkeminnesamlere, Samuli Paulaharju, og blant andre forfatterne K. M. Wallenius, Ernst Lampén, Erwasti og kanskje Arvi Järventaus.

Bildet de har skapt om norskfinner er en beskrivelse av folk som flyktet fra sulten i hjemlandet og kom til et uendelig bord dekket med fisk ved Ishavet, og som der skaffet seg sin eksistensrett gjennom hardt arbeid.

De forteller også om finner som i allerede flere generasjoner har bodd i et fremmed land, men likevel har bevart sitt språk og sin kultur. Likevel har de også tilpasset seg til det norske samfunnet og der bygd sitt hjem slik at Finland ikke lenger eksisterer for dem annet enn i minnene.

Det «Ruija» som Paulaharju og kumpanene beskriver, er trist, nesten trøstesløst og farlig, men samtidig eksotisk og fascinerende slik at det trekker til seg stadig nye innvandrere.

Antologien som Thor Robertsen har redigert, Jäämeren suomalaiset - Kirja Ruijasta, utvider synet på norskfinner i de gamle forestillingene. Boka er delt i tre ulike temaer:

For det første: Hvorfor flyttet man til Ruija og hvem var de og hvordan var deres liv?
For det andre: Hvilken påvirkning har finnene hatt, ikke bare på sitt nye hjemsted, men i hele det norske samfunnet?
Og for det tredje: Hva vil fremtiden bringe med seg?

Den første delen kompletterer tidligere forestillinger. Der har vi, etter Samuli Onnelas lidenskapsløse historieinnslag, glimrende skildringer av en forgangen verden, av sin tids viktige menn, vi har det utrolige intervjuobjektet til Juhani Lihtonen og 4. generasjons innvandrer Thor Robertsens fortellinger om sin egen slekt som bringer fortiden frem slik at den er til å ta og føle på. Allerede denne delen hadde holdt til å gi ut boka, velbegrunnet med at bare få av dagens generasjon har lest Paulaharju, for ikke å snakke om de andre.
Boka Jäämeren suomalaiset åpner sikkert manges øyne - er det en slik historie det finske språket har på norskekysten? Det hadde forresten vært interessant å vite hvor de første menneskene kom fra til Ruija-kysten. Hvis mine opplysninger er riktige, så består det eldste stedsnavnssjiktet av finske navn. Samuli Onnela kan sikkert belyse saken best.

Det andre temaet i boka åpner et helt nytt kapittel om innvandrerne og deres etterkommere. Fiskergubbene og kjerringene, og barna som deltok i arbeidet fra de var en neve store, ble til samfunnsstøtter. Finnene var ikke opprørere, de var tilpassere, og de gikk sine egne veier og steg også til betydningsfulle posisjoner. Også i dette rommet har vi gode eksempler på det.

For et par år siden fikk jeg tak i resultatet av innsamlingsarbeidet til Sodankylä - læreren Matti Yli-Tepsa, Finske innvandreres sang i Ruija. Jeg måtte tenke på Lönnrot da jeg leste om omfanget av Mattis innsamlingsarbeid og om hvordan han i tolvte time fant spillemenn og folk som husket sanger.

Det er viktig å vite at norskfinner ikke bare er flere generasjons etterkommere av innvandrere. Ruija trekker fremdeles til seg: Fiskeindustrien, den voksende olje- og gassindustrien, byggebransjen, undervisningen, pleiearbeidet... Fremdeles byr Norge finner arbeid og utkomme, et sikrere levebrød. Det er fint at boka også tar frem de nye innvandrergenerasjonene. Selv om de forsvinner i det store norske flertallet mye lettere enn våre forfedre, kan ikke deres innflytelse undervurderes. Språket og kulturen trenger fornyelse, og det gir de nye generasjonene om de vil eller ikke.

Som i alle tekster, må buen strammes mot slutten, til et klimaks. I slagere og filmer er det ofte en Happy End, en lykkelig slutt. Hvordan går det med denne boka? Istedenfor å nøye seg med å være konvensjonell og fortelle hvor vel allting er, lader Morten Thuv, Olav Beddari og Nils Petter Pedersen opp med tekst som utvikler seg til en kvikk pamflett.

Hvilket navn er det vi bruker tradisjonelt om finner som bor i Norge? Kvener, ikke sant?
Nå skufler den siste delen av boka på en uimotsigelig måte ut vitnesbyrd om at betegnelsen, kven, ikke tilhører norskfinnene i det hele tatt. Kven er et klengenavn, et resultat av en vill-ledet historie som nordmenn har brukt om finner i alle tider. Altså litt på samme måte som at man kaller samer for lapper.

Bokas forfattere mener det er uheldig at Ishavets finner har delt seg i to. Man har Norske Kveners Forbund og Norsk-Finsk Forbund. Begge to har det samme utgangspunktet: Finskhet. Begge forbund kan ha medlemmer fra en og samme familie - som i den finske borgerkrigen i sin tid. Kvenforbundet søker etnisk egenart og har - såfremt jeg har forstått det riktig - fått villedet norske myndigheter til kven-tro, og fått blant annet til en Kongelig resolusjon, hvor kvensk språk har fått en egen posisjon. Altså har den finske dialekten som snakkes på kysten plutselig blitt til kvensk språk. Med andre ord, samme slags sprøyt som tullet med Tornedalens Meänkieli er. Her er det fare for at man i det kvenske språks navn begynner å skrive grammatikk og utvikle et eget ordforråd. Det vil bli en stor sløsing av tid, krefter og midler, fordi når det finske språket har klart seg til nå, vil det klare seg - takket være satellitt-TV, radio og nyinnvandrere - mot kvakksalveriet til kvenfanatikerne.

Kvenforbundets virksomhet kan forstås, når man vet hvor følsomme regjeringer er når de hører at det fins en undertrykket minoritet i sitt land. Regjeringen ønsker å bøte på med penger og ofte tåpelige beslutninger. Minoritetsaktivistene kan le i skjegget og finne opp nye måter å fiske penger på. Dette temaet ville det være makeløst å fortsette med, men jeg avslutter her.

Takk til bokas forfattere og helt spesielt til dens redaktør Thor Robertsen. Jeg undres ikke over at boka har vært en suksess i Norge. Den er ubetinget en øyeåpner, noe som er verd å eies.

 

Jäämeren suomalaiset - Kirja Ruijasta, på norsk Den finske arven.

 

Tämä kirja on tärkeä monella tavalla. Erityisen siitä tekee paitsi elävä kosketus menneisyyteen, myös se mitä tänään Ruijassa tapahtuu . Meillä on mielikuva ruijansuomalaisista joista norjalaiset käyttävät nimeä kveeni. Palaan siihen myöhemmin.

Tuon mielikuvan ovat luoneet ennen muuta kansanperinteen kerääjien ykkönen Samuli Paulaharju, sekä muun muassa kirjailijat KM Wallenius, Ernst Lampe'n, Erwasti ja vaikkapa Arvi Järventaus.

Heidän luomansa kuva Norjan suomalaisista on kuvaus ihmisistä, jotka nälkää kotimaassaan paeten tulivat loputtoman kalapöydän ääreen Jäämeren rannalle ja ankaralla työllä hankkivat siellä olemassaolonsa oikeutuksen.

He myös kertovat suomalaisista, jotka jo monessa polvessa ovat asuneet vieraassa maassa, mutta silti säilyttäneet kielensä ja kulttuurinsa. Silti he ovat sopeutuneet norjalaiseen yhteiskuntaan ja tehneet sinne kotinsa niin, että enää ei Suomi ole kuin muistoissa,

Paulaharjun ja kumppaneiden Ruija on ankea, lähes lohduton ja vaarallinen; mutta samalla eksoottinen ja kiehtova, joka vetää puoleensa yhä uusia tulijoita.

Thor Robertsenin toimittama antologia Jäämeren suomalaiset - kirja Ruijasta, avartaa vanhoista mielikuvista näkemystä Norjan suomalaisista.  Kirja on jaettu kolmeen eri aihepiiriin:

Ensiksi: Miksi Ruijaan muutettiin ja keitä he olivat ja millaista heidän elämänsä oli?

Toiseksi: Mikä vaikutus suomalaisilla on ollut ei vain uuteen kotiseutuunsa vaan koko norjalaiseen yhteiskuntaan?

Ja kolmanneksi: Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Ensimmäinen osio täydentää aikaisempia mielikuvia. Siinä on Samuli Onnelan kiihkottoman historiaosuuden jälkeen loistavaa kuvausta vanhasta maailmasta, aikansa merkkimiehistä, Juhani Lihtosen uskomattomasta haastateltavasta ja menneisyyden käsin kosketeltavaksi tuovan 4.polvensiirtolaisen Thor Robertesenin kertomukset omasta suvustaan.

Jo tämä osio riittäisi kirjan julkaisemiseksi jo siksikin, että nykypolvesta vain harvat ovat Paulaharjua lukeneet, muista puhumattakaan.

Jäämeren suomalaiset-kirja avaa varmasti monen silmät - sellainenko historia suomenkielellä on Norjan rannoilla?

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, mistä ensimmäiset ihmiset Ruijan rannoille tulivat. Jos oikein tiedän, vanhin nimikerrostuma koostuu suomenkielisistä nimistä. Samuli voi varmaan asiaa valaista parhaiten.

Kirjan toinen aihepiiri avaa siirtolaisiin ja heidän jälkeläisiinsä aivan uuden luvun. Kalaäijät ja akat ja polvenkorkuisesta jo töihin viilettäneet lapset muuttuvat yhteiskunnan tukipylväiksi. Suomalaiset eivät ole olleet kapinoitsijoita vaan sopeutujia, oman tiensä kulkijoita ja myös nousseet merkittäviin asemiin. Tässäkin huoneessa on hyviä esimerkkejä tästä.

Sain pari vuotta sitten kasiini sodankyläläisen opettajan Matti Yli-Tepsan keräystyön tuloksen;  Ruijan rantojen suomalaisten laulut. Aivan tuli Lönnrot mieleen kun luin Matin keräystyön mittavuudesta ja siitä, miten hän aivan viime hetkellä löysi soittajia ja laulujen muistajia.

On tärkeää tietää, että ruijansuomalaiset eivät ole vain monen polven siirtolaisten jälkeläisiä. Ruija vetää yhä: kalatehtaat, kasvava öljy- ja kaasuteollisuus, rakentaminen, opettaminen, hoitaminen.. .edelleen Norja tarjoaa suomalaisille työtä ja toimeentuloa, leveämpää leipää.

Hyvä, että kirjassa tuodaan myös uudet siirtolaissukupolvet esiin. Vaikka he hukkuvatkin norjalaisten suureen enemmistöön paljon helpommin kuin esi-isämme, heidän vaikutustaan ei voi väheksyä. Kieli ja kulttuuri tarvitsevat uudistumista ja uudet sukupolvet sen tahtomattaankin tekevät.

Kuten kaikissa teksteissä, sen pitää loppua kohti kiristää jännettä, huipentua. Iskelmässä ja elokuvassa se on useimmiten Happy End, onnellinen loppu.

Mitenkäs tämän kirjan kanssa käy?

Sen sijaan, että tyydyttäisiin sovinnaisuuteen ja kerrottaisiin kuinka hyvin asiat ovat, Morten Thuv,Olav Beddari ja Nils Petter Pedersen lataavat tekstiä, joka muuttuu railakkaaksi pamfletiksi.

Milla nimellä me perinteisesti sanommekaan Norjassa asuvia suomalaisia? Kveeneiksi, eikö vain?

Nyt kirjan loppuosa vyöryttää vastaansanomattomalla tavalla todistusta siitä, että kveeni ei kuulu ruijansuomalaisille ollenkaan. Kveeni on pilkkanimi, harhaanjohdetun historian tulos, jota norjalaiset ovat käyttäneet suomalaisista iät ja ajat. Siis vahan samaan tapaan kuin saamelaisia sanotaan lappalaisiksi.

Kirjan kirjoittajat pitävät onnettomuutena, että Jäämeren suomalaiset ovat jakautuneet kahtia. On Norjan Kveeniliitto ja Norjalais-Suomalainen liitto. Molemmissa on sama kanta: suomalaisuus. Molemmissa liitoissa saattaa olla jäseniä samasta perheestä - kuin veljessodassa aikoinaan. Kveeniliitto hakee etnistä erityisyyttä ja se on - jos oikein ymmärsin - harhauttamalla saanut Norjan viranomaiset kveeniuskoon ja muun muassa saanut aikaan Kuninkaallisen päätöksen, jossa kveenin kieli on saanut oman asemansa.

Siis se suomen murre, jota rannikolla puhutaan, onkin yht'äkkiä  muuttunut kveenin kieleksi. Toisin sanoen samanlaista potaskaa mitä Tornionjokilaakson Meänkieli - höpsötys on. Tässä on vaarana, että kveenin kielen nimissä ryhdytään kirjoittamaan kielioppia ja kehittelemään omaa sanastoa.

Se tulee olemaan suurta ajan, voimien ja varojen haaskausta, silla kun suomen kieli on selviytynyt tähän asti, selviytyy se - kiitos satelliittitv:n ja radion ja uusmuuttajien myös kveenikiihkoilijoiden puoskaroinnilta.

Kveeniliiton toimintaa voi ymmärtää, kun tietä kuinka herkkiä hallitukset ovat kuullessaan maassa olevan sorrettu vähemmistö. Hallitus haluaa hyvittää ja tekee sen rahalla ja usein typerillä päätöksillä. Vähemmistöaktivisti voi naureskella partaansa ja keksiä lisää uusia koukkuja rahastukseen.

Tästä aiheesta olisi verratonta jatkaa, mutta päätän tähän. Kiitos kirjan kirjoittajille ja aivan erityisesti sen toimittajalla Thor Robertsenille. En ihmettele, että kirja on ollut Norjassa menestys. Se on ehdottomasti silmiä avaava, omistamisen arvoinen.


 Del denne siden på Facebook:

 Send meg artikler pr epost:

Registrer epostadresse